Sisäisen harmonian aiheuttama ahdistus

Ihmiset yksi toisensa jälkeen paheksuvat naiiviuttani uskoa siihen, että elämä on hyvää ja kaunista. On yllättävän helppoa viitata kintaalla ja käpertyä itseensä ja höyhenenkevyeeseen pikkusieluunsa. Katselen taas laskevaa aurinkoa ja haistan mullan, ja olo on hyvä. Leijuva pöly auringonsäteessä on ihastuttavaa. Kyseenalaistan itseni, ja pessimismi kertoo elämänilon häipyvän, kun tulen aikuiseksi.
Äiti paheksuu niitä 30-vuotiaita, jotka nauravat ja hyppivät julkisella paikalla, kun on sellainen olo, tuhahtaa päälle "kakara". Kai elämänilon kuuluisi häipyä kahden vuosikymmenen jälkeen, mieluummin jo aikasemmin. Miten käy omalla kohdalla. Uskon kai tekotaiteellisuuteeni, esitänkö itseäni? Olenko oikeasti tällainen, vai olenko tekohaaveilija. Pelkään kuollakseni sitä hetkeä, kun en halua enää rikkoa saippuakuplia, maata ruohossa, ulvoa naapurin kissalle, lähteä reppumatkalle.

-Iida