On superkivaa myydä mansikoita superkivoille ihmisille! Superihanaa aloittaa päivä intoa piukassa ja hymyillä jokaiselle kontaktia ottavalle ja kiekaista hyvät huomenet vieläkin useammalle, kunnes superihana kärttyisä pappa neuvoo lopettamaan huutelemisen ja aloittamaan myymisen. Superkivaa on luulla tekevänsä maksimissaan kahdeksan tunnin työpäivän mutta laahustaessaan kotiin huomaa seisoneensa juuri kymmenen tuntia ilman taukoa.
Tästä huolimatta viimeviikko ei ole kuitenkaan ollut pohjanoteeraus. Käväisin siskoni kanssa Helsingissä muunmuassa ilmaisen viunan pippaloissa, sekä kierrätyskeskuksessa (josta ostin mielettömän mekon, josta ehkä jonain päivänä saan tänne materiaalia). Kokeilimme myös, miltä tuntuu laulaa karaokea räkälässä räkälän kanta-asiakkaiden kanssa kello kaksi päivällä. No hauskaltahan se.
Year ago I took some pictures. Dear friend as a model.
Koen tällä hetkellä pakonomaista tarvetta kirjoittaa melko turha postaus, joka turhuudellaan kompensoi itsensä ulos turhuudesta. Olen nimittäin unohtanut esitellä elämäni kengät.
Tapasin rakkauteni ensimmäisen kerran luultavasti reilu viikko sitten eräällä kirpputorilla. Olin katsellut saman loosin kenkävalikoimaa jo pitkään, ihania vanhoja vintagekenkiä. Laukkujakin. Ai niin. Laukunkin ostin viikko sitten siltä loosilta, mutta se annettakoon minulle anteeksi, sillä en vielä omistanut retronahkalaukkua käytännöllisen isona versiona. Ja takaisin raukkauteeni. Niin, huomasin the kengät kyseisessä loosissa ja olin pyörtyä. Hädin tuskin uskalsin koskea niihin; loosin kengät olivat lähes poikkeuksetta numeron liian pieniä. Silittelin the kenkiä sormenpäillä ja ihailin niitä.
Lähes joka toinen päivä kävin moikkaamassa rakkauttani, mutta vasta viimeperjantaina päätin huvin vuoksi koettaa niitä. HALLELUJAH! The kengät olivat 1) oikeaa kokoa 2) kävelemisen mahdollistavat 3) jalassa pysyvät 4) täydelliset!!! Pienenä ongelmana esiintyi sellainen tosiseikka, että lompakossani rahaa oli noin kaksi euroa, Electronilla toiset kaksi, kenkien hinta kymmenen. Sydämeni raastoi verta, otin kuvia kännykällä suloista ja menin kotiin itkemään. Satuin masennuksen syövereissäni näyttämään kuvia kengistä isäni naisystävälle, joka jäi lähes sanattomaksi. Hän kiitti monesta koiranulkoiluttamiskerrasta ja sulki käteeni 10 e. Ja nyt olenkin onnellinen taivaallisten kenkien omistaja.
Pengoin hämäriä ja homeisia huoneita isäni luona. Löysin muunmuassa herttaisen pallokupposen, sekä peilin, jonka aion koristella pitsein ja nauhoin.
Perjantaina yöllä jännitin kello kahtatoista. Puhdistusdieettini valmistuisi nimittäin heti lauantain puolella. Kello 00.00 sanoin jee ja söin jäätelön. Right after that menin nukkumaan.
Eilen lähdin erään rippileiriryhmän kera Lähetysjuhlille. Hengellinen puoleni jäi varsin vajaaksi harhauduttuani kahden karkulaisen kanssa pussikaljalle. Keskellä päivää. Porin keskustassa. Aurinko porotti ja harrastimme pussikaljafilosofiaa. Keskustelimme myös kirkon epäilyttävästä toiminnasta esimerkiksi ah, jo kliseisen homoliittojen näkökulmasta.
Kun päivän pussikalja ei riittänyt, lähdimme kotiinpaluun jälkeen paikallispubiin nauttimaan yhdet. Sattumalta saimme nauttia myös livemusiikista. Hetken päästä löysimme itsemme lavan edestä viskomalla raivokkaasti tukkaamme ilmassa. Suomennettuna moshaamassa. Tsekkaa bändi tästä!
Tänään heti herättyäni (kello 14) siirryin ulos kylpemään aurinkoon. Kylpemisen jälkeen olin nuutua pois, joten suunnistin mökille järveen tekemään lihasharjoituksia, joiden rohkaisemana söin muurinpohjalettuja. Inspiraatiopuuskauksissani pengoin myös kaikki lelulaatikot pikkuautoista, -sotilaista ynnä muista vastaavista, joista voisin prosessoida kiintoisia koruja. Aion päättää päiväni katsomalla Pienen suklaapuodin nauttimalla vaahtokarkkitryffeleitä.
Kehitin tänään onnellisuuden kukkuloissani teorian henkilökohtaisista ulkonäköpaineistani, mutta niistä sitten myöhemmin. Alla oleva kuva ei mitenkään liity tähän blogitekstiin, sivistän vain lukijoita esittämällä päivän taidekuvan Berliinin muurilta.
Luin artikkelin. Se koski hitaan elämän tavoittelua. Antoi vinkkejä.
Kohta neljä kuului näin: "Harrasta elämää". Suuni loksahti hämmästyksestä ja oivalluksesta auki. Miksi olen saanut kiinni tästä superfilosofisesta puoliskostani nyt vasta, nyhdän näitä elämän todellisia viisauksia jo lähes hatusta. Harrasta elämää. Itse käsitän harrastuksen asiana, josta pitää, sitä tekee mielellään. Lopetin harrastuksen musiikkiopistossa kun en enää nauttinut soittamisesta, vaan odotin kauhulla perjantain teoriatunteja. Harrastuksen kuuluu olla ihanaa. Harrasta elämää. Nappaile elämään ihania asioita. Yksi tuosta ja toinen tästä. Vou. Voiko sitä yksinkertaisemmin sanoa?
Viides kohta kuului: "Ryhdy auton kuljettajaksi". Siinä tuli toinen napakymppi. Turha olla matkustaja kun voi itse päättää, minne mennä. Ihan itse. Matkustajilta voi vastaanottaa vinkkejä, mutta aah, voin valita itse. Oma elämä ei riipu muiden käskyjen varassa. Kuljeta itse. Reitin voi valita itse jo valmiiksi tai mennä impulsiivisesti sinne, mikä parhaalta tuntuu. Eikö olekin mieletöntä, että elämänsä voi ohjata itse?
Tällä hetkellä saatan hieman sotia näitä ohjeita puolesta ja vastaan. Päätin puhdistaa elimistöni nykypäivän myrkyistä. Säilöntäaineet ja muut jalostuksen kulmakivet. Viiteen päivään en syö lihatuotteita, maitotuotteita, munatuotteita, viljatuotteita, valmisruokia, lisättyjä sokereita, kahvia, alkoholia. Yritän siis epätoivoisesti täyttää maarua vihanneksilla ja linsseillä. Tiedostaen sen, että jääkaapissa on kakkua, sen viereisessä pakastimessa jäätelöä ja sen viereisessä kaapissa keksejä. Olen kestänyt jo kolme päivää, enkä vain ole ratkennut. Tänään mieleni alkoi tekeä leipää ja munakasta. Ihan vain munakasta. Ei lisukkeita, suolaa, mitään. Mielitekojen vastustelu ei helpotu siitäkään, että huomiseen ateriaani on käytettävissä noin kolme porkkanaa ja paketillinen linssejä. Huomenna saatan heittäytyä polvilleni ja antautua, ainakin vähän. Ihan yksinkertaisesti sen takia, että ruoka-aineet vain loppuvat.
Enkö kuitenkin ole auton kuljettaja jos vastustan jalostettuja vain siksi että haluan. Että oloni olisi parempi. Kukaan ei ole käskenyt tehdä niin, minä teen silti. Enkä anna sellaisen vähäpätöisen tekijän kuin ravinnon ohjailla elämääni. Tarkemmin ajatellen annan. Helpompaa on olla kaikkiruokainen.
Vihaan lemmikkikuvia blogeissa, mutta katsokaa nyt tuota hulipumpeliani.
Sain vihdoinkin aikaiseksi varata itselleni kirppariloosin (muutaman viikon takainen projekti). Tämän perin taianomaisen aktiivisuusruiskeen jälkeen aloin jopa kylvää vaatehuoneeni sisältöä huoneeni lattialle. Oikeasti, yhtään valehtelematta, arvioin että noin puolet vaatteistani saaneen kirpputorituomion.
Penkoessani vanhoja kirelaatikoita löysin majesteellisia löytöjä, jotka Luojan kiitos eivät menneet kaupaksi kolme vuotta sitten. Laatikon uumenista putkahti mielettömästi kivoja tissivyön tapaisia erittäin laihojen ihmisten vöitä, jotka äitini on muutama vuosikymmen sitten hylännyt.
Löysin myös vanhan 80-luvun Suosikin, joka vasta hilpeyttä aiheuttikin. En voi ymmärtää, miten voi tuntea niin suurta hilpeyttä että ahdistusta lukijapalstoja selaillessa. Jammu, joka aiheuttaa häpeän punaa poskillani vielä uusimmissakin (tai ainakin kymmenen vuotta sitten ilmestyneissä) numeroissa, vie voiton. Saanen havainnollistaa tätä tunnetta lainauksella kyseiseltä palstalta:
"Boys! Boys! Boys! Niin just poikia! Vaaleita, tummia, pitkiä, lyhyitä, söpöjä, komeita! Miks teitä on niin paljon?? Te ootte kaikki niin makeita, niin, niin...ihania! Ovelia, rohkeita, ujoja, kovia, kilttejä... Mitä te vielä ootte?? Mä rakastan pelkästään sitä, kun joku jätkä hymyilee mulle. Mä tuun pelkästään siitä täyteen iloa ja valoa, mä vaan hymyilen ja nauran takaisin, vaikka tekis mieli hypätä kaulaan ja kiljua ilosta! Mä ihastun johonki ohi kulkevaan poikaan, joka kattoo mua silmiin, liian helposti ihastun. Kiitos teille kaikille pojille, että ootte olemassa, pelkästään siitä ja kaikesta muusta. Pitäkää kuuma kesä, mutta älkää särkekö kenenkään sydäntä. Kisses for you boys!
Grazy sweet girl"
Pojista puheenollen, juhlistimme eilen rakkaan ystäväni kanssa kesäloman alkamista linnoittautumalla sisätiloihin ja katsomalla kolme tuntia kestävän Tuulen Viemän. Totisesti rakastan Rhett Butleria. Totisesti rakastan Tuulen Viemää kirjana. Totisesti tulen jonain päivänä lukemaan kirjan Rhett, joka kertoo Tuulen Viemän tämän härskin miehen silmin. Aah.
Laitoin Gimmelin levyn, jossa aidot nimmarit, myyntiin hintaan 1 e. Tunnearvo suuri.
Kesäkuun alkamisen ja koeviikon loppumisen kunniaksi nautimme ystävättäriemme kanssa piknikateriaa kohtalaisen upeassa säässä keskellä asuntoalueen nurmikenttää.
Dataajat hoi, piknikistä kehkeytyy nautinnollinen keidas vilteillä, tyynyillä ja tienposkesta kiskaistuilla kukkasilla. Iänikuisia unelmamufareita ja helmeilevää hedelmäviiniä unohtamatta. Taustalle reggaeta sekä muutama kierros Bohemian Rhapsodya. Tätä yhdistelmää nautitaan muutaman tunnin ajan, kunnes kuvioihin lisätään uhkaavan harmaa pilvilinna ja kastumisen ennakointi.
Siirrytään sisälle seuraamaan miljonääriäitien tärkeää elämää ja huomataan, että se sadepilvi ei ollutkaan sadepilvi laisinkaan. Vaikka ollaan juuri ahdettu napaan muffineja ja vesimelonia viimeiset kaksi tuntia, lähdetään kebabille, jotta olisi hyvä syy olla lähtemättä vielä kotiin.
Huomataan kebab-ravintolan olevan kiinni ja huolestutaan turkkilaisesta yrittäjästä. Unohdetaan turkkilainen yrittäjä samantien ja suoritaan grillille seuraamaan seiskaluokkalaisia alkoholin käyttäjiä. Palellaan, mennään kotiin ja katsotaan Frasieria.
Vapaa ihminen on onnellinen.
Nyt sen tajusin. En pysty sulattamaan ajatusta siitä, että meitsin piti hengailla täällä 18 vuotta ennen kuin tajuan sen. Olla vapaa.
Vapaana olemisella en tarkoita mitään kouluttomuutta tai verovapautuksia tai vapautusta asepalveluksesta. Tarkoitan enemmän jotain henkevää, tunteisiin liittyvää vapautta, johon voi liittyä jotain aineellistakin. Ehkä riippuvuutta. Tiedostettua tai tiedostamatonta.
Eikö onnellinen ole silloin kun saa toteuttaa omaa itseään? Tämä edellyttää vapautta. Sitä voi luulla olevansa onnellinen, mutta kun siitä jostain vapautuu, on onnellisuus jotain paljon mahtavampaa.
Kyllä, tämä kaikki kumpuaa päättyneestä suhteestani. Ennen eroa tajusin, että se toinen halusi minun olevan joku muu. Pukeutumiseni oli liian erikoista, nauruni liian kovaa ja luonteeni liian räikeä. Piirteet, joita se toinen vihasi, oli minun rakkaimpiani. Tiesin jo kauan, etten halua olla koko loppuelämääni sen toisen kanssa. Koska olisin ollut kuin kahleissa. Jokaista siirtoa pitäisi miettiä tarkkaan. En saisi arvostusta omista arvoistani ja mielipiteistäni. Liian spontaania. Liian taiteellista.
Nyt tajusin että kaikki voi olla toisin. Ensitöikseni tein itselleni rastat. Olen haaveillut niistä jo vuosia. Toiseksi puin päälleni huomiota herättävät vaatteet. Kolmanneksi nauroin kadulla niin kovaa kuin pystyin. Eikä kukaan valittanut. Tunsin itseni niin vapaaksi ja onnelliseksi.
Ehkä jonain päivänä tielleni sattuu miekkonen, joka rakastaa sitä, mitä minäkin. Ja silloin olen suhteessa, jossa saan olla muutakin kuin näennäisen onnellinen. Vapaa varattu.
Tämä ei päde pelkästään seurusteluun. Se pätee mihin tahansa suhteeseen. Masennukseen. Materiaan. Mihin vaan, mikä estää ja sitoo! Irti päästäminen on ehkä maailman vaikeinta. Hirvittävän vaikeaa. Mutta irrottamisen ja vierotusoireiden jälkeen aurinko paistaa taukoamatta.
En ole katkera suhteestani. Tai ehkä vähän. Mutta Titiuun sanoja lainaten: kaikki mitä tapahtuu, merkitsee jotain. Uskon että kasvoin ihmisenä kilometrejä. Ja tiedän, mitä välttää ja mitä kohdata, mitä tavoitella. Sen eteen on hyvä hieman kärsiä. Tai vähän enemmänkin.
