Materialover

Olen juuri tällainen perkeleen materianrakastaja! 
Heräsin siihen ääneen, kun lasi iskeytyy vasten kovaa kivilattiaa. Oikein tunnen kun synapsit vouhkaavat pääkopassani, muistan, mikä lasi on yöpöydälläni. Riihimäen Lasin lehmälasi, josta join pienenä maitoa. Tai oikeastaan mitä vaan. Rakastin sitä lasia ja rakastan edelleenkin. Olen leuhkaillut sillä kanssa-asujilleni ja tuijotellut sen kaunista ulkomuotoa. Miten se on täydellisen kokoinen, muoto yksinkertainen, väri kauniin kirkas, koholla oleva lehmäkuvio kliinisen täydellinen, mutta maalaisromanttinen.

Sillä maahaniskeytymisen sekunnilla romuttuivat kauniit muistoni lapsuudesta, kun join maitoa kuin viimeistä ehtoollista, kun luuni olivat vahvat ja raudankestävät, kun koti oli sellainen kuin muistan, kun lauantaisin syötiin pitsaa ja karkkia, kun tapeltiin veljen kanssa naurun kaikuessa, kun katsoimme Joutsenprinsessaa ja söimme toffeeta.

Kurotin sängyn reunan yli vain tirauttaakseni kyyneleen näylle. Lehmälasi oli tuhannen pirstaleina, ja on sitä edelleenkin. En pysty korjaamaan sitä, ajatus ahdistaa. Kun korjaan jäljet, lehmälasi on poissa, eikä se tule takaisin. Se menee kaatopaikalle (tai no oikeastaan lasinkierrätykseen, josta Lahden kunta niin loisteliaasti on tarkka ja huolehtivainen).

Vihaan rikkoa tavaroita. Sama rumba joka kerta. Kiinnyn tavaraan liian helposti, muodostan muistoja ja liian vahvoja tunnesiteitä. Itken lähes aina hajoittaessani tavaroitani. Olisittepa kuulleet sen lohduttoman vollaamisen määrän, kun heitin lempisormukseni seinään ja se meni keskeltä poikki. Jumalauta. Katselen huonettani yrittäen löytää tavaran, jonka alkuperää ja siihen liittyvää muistoa en osaisi mainita. En löydä sellaista.

Et löydä lasia kuvasta, mutta muita asioita joihin olen rakastunut, kyllä.

-Iida