Paris

Lentokentältä pääsi keskustaan vanhalla junalla, hieman ränsistyneellä ja likaisella. Aurinko paistoi vienolla tavalla tahraisista ikkunoista ranskalaisen parrakkaan pojan kasvoille. Sillä oli nuhjuinen villapaita ja jalkojen juuressa muovikassi, josta pilkisti tupakka-askeja. Yhdellä pysäkillä mukaan astui haitaristi . Se soitti Edith Piafia ja olisin halunnut itkeä onnesta.

Ja se meidän yöpaikka oli hieman syrjemmässä, eivät puhuneet englantia. Osasimme tervehtiä ja kiittää. Meillä oli pieni takorautainen pariisilainen parveke, jolla joimme viiniä aurinkosateessa, puhuimme rohkeita ja nauroimme kovaa ulos kadulle.

Rakastuin taas kerran metroihin. Kun olen tarpeeksi unohtanut Lontoon sellaisen, voin vannoa Pariisin maanalaisen nimeen. Turkkilainen sanoi metron haisevan siellä kuselle ja paskalle. Nauroin, koska minusta se tuoksui Pariisille, tarkemmin miettien Vuoristoradalle.

Viimeisessä kuvassa löysin maailman cooleimman ihmisen. Tuo poika oli viskannut pyöränsä betoniaidan viereen, istui yksinään oluttöllki käpälässä ja mustat arskat silmillä. Syötävän hyvännäköistä tuo coolius.

-Iida