Tänään alkoi äidinkieli! Viimekurssista on aikaa. Viimevuoden puolella viimeksi. Tykkään kamalasti äidinkielestä. Peruskoulussa tykkäsin äidinkielestä, koska rakastin aineiden ja tarinoiden kirjoittamista. Pelkäsin lukiota, jossa kirjoitetaan vain asiatekstejä. Rakkaus mihinkään ole muuttunut. Tykkään äidinkielestä nykyään ehkä aikaisempaa enemmän. On vain niin ihanaa lukea kirjoja ja heittää syvällisiä analyysejä elämän tarkoituksista. Ja opetella hienoja sanoja - kuten allitteraatio. Ja käyttää sitä päivittäisessä kielessä.
Uusi kurssi uusi kirja. Pääsin siis kirjastoseikkailulle. Kurssilukemista etsiessäni löysin Irja Kilpeläisen kirjan Ajatuksia yksinäisyydestä. Yksinkertaista tekstiä ja luettavaa ja silti herättää niin paljon ajatuksia. Mietihän sanaa yksinäisyys. Negatiivinen ja surullinen sana. Melko hassua. Mitä vikaa yksinäisyydessä on? Eihän tietenkään ole terveellistä erakoitua ja hautoa murheitaan, mutta miksi yksinäisyyttä karsastetaan? Sosiaalisuutta arvostetaan. Onko yksinäinen epäsosiaalinen? Ja ovatko yksinäisyydestä nauttivat tyypit outoja?
Aloin pohtia että ai kamala, miten yksinäisyyttä nyky-yhteiskunnassa vältellään kaikin keinoin. Tosiasiassa tuo välttely on varmaankin ennen vanhaan ollut paljon pahempaa. Kun perhe on ollut kaikki kaikessa ja aina läsnä. Tänään rohkeimmat saattavat asua yksin jo opiskellessaan. Toisaalta, yksinäisyys on helppo välttää; vanhemmat voivat pelätä ja olla jättämättä rakasta lasta ainuaksikaan yöksi yksin kotiin. Kun aloitetaan opiskelu, on halvempaa asua kämppiksen kanssa. Sitten saatamme muuttaa seurustelukumppanin kanssa yhteen, parhaassa tapauksessa menemme pian naimisiin tai muuta vastaavaa vakiinnuttavaa. Teemme lapsia. Elämme vanhoiksi. Elämä on lyhyt. Yhteisöllinen.
Olen AINA, aivan aina ajatellut olevani seuraa ja yhteisöjä rakastava sosiaalinen laumaeläin. Tänään tien itselleni ruokaa, vaikka jääkaapissa oli broilerkiusausta. Tykkään tehdä itselleni ruokaa, en muille. Vältän ruoan valmistamista jos joutuisin tekemään sitä muillekin. Koko ruoan valmistuksen ajan toivoin ettei kukaan tulisi kotiin, jotten joutuisi lisäämään spagettia. Sitten päässäni napsahti. Onko tämä merkki siitä, että pidän yksinäisyydestä? Voin toki olla itsekäskin. Mutta sitten lukiessani Facebook-päivityksiä viikonlopulta, huomasin kauhistelevani ihmisiä, jotka itkevät profiileissaan "lauantai-iltakotonakuolentänneauttakaa". Rakastan olla lauantaina koko päivän omissa oloissani, täysin omassa tahdissani. Voin käydä lenkillä, leipoa, lukea, katsoa piirrettyjä, askarrella, mitä mieleni tekee. Ilman että muiden päähänpinttymät aikatauluttavat ohjelmani.
Irja kirjoitti: "Minä olen paljon yksin, mutta hyvin harvoin tunnen itseni yksinäiseksi."
Niinpä. Jos joskus tunnen itseni yksinäiseksi, olen seurassa, en yksin. En tunne itseäni osaksi sitä seuraa. Sen sijaan yksin ollessani tunnen itseni osaksi itseäni. Olen yksin, mutten yksinäinen.
-Iida
PS. Kävin kirjastoseikkailulla naapurikunnassa, jonka lainaamossa en ole käynyt vuosiin. Tiskillä odotti uusi naama - kirjastoSETÄ. Olen ehkä kerran aikaisemmin nähnyt miehen olevan osana kirjaston henkilökuntaa. Setä ei näyttänyt osalta kirjastoa. Hieman pullea kalju college-housuissa ja harmaassa college-paidassa. Setä oli mielettömän mukava ja ystävällinen. Päätin mielessäni että setä oli paikkakunnan vankilasta päässyt yhdyskuntapalveluun kirjastoon. Vankilasetä on päättänyt parantaa elämäntapansa ja on innoissaan tehdessään kunnon työtä ja päättää tehdä kaikkensa kirjaston asiakkaiden eteen. Hymyilin sedälle oikein leveästi.
Olisi surullista unohtaa, miltä pärstä näyttää
Yllätyslelusuunnittelijoilla on varmasti hauskaa. Kinder.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti