Voi minua raukkaparkaa

Näin aluksi esitän anteeksipyyntöni poissaolooni. Puolustukseksi kerron että kaksi vuotta kestänyt seurustelusuhteeni päättyi viikko sitten, joten olen lähinnä maannut pahnoilla ja katsonut televiissiota. Eikä siitä sitten sen enempää, jotten erehdy rypemään itsesäälissä.

Tänään sain potkaistua itseäni perseeseen ja aloin penkoa kirpparitavaraa. Projekti kesti kolmen reggae-albumillisen verran. Olen nyt hippifiiliksissä, tein itselleni rastat, joita sopisi pikemminkin kutsua megatakuiksi. Eivät siis aivan muistuta rastoja. Lisäksi niiden tarkoitus ei ole kestää ja kestää vaan olla purettavissa helposti pois kun niin haluan, ehkä jo huomenna. Tai myöhemmin.

Viikonloppuna vietimme ystäväni syntymäpäiviä naamiaisten merkeissä. Murheiden hukuttaminen alkoholiin ei toiminutkaan ja rakkaat saivat muistuttaa, miten ihana ja ainutlaatuinen olenkaan. Joka oli mahtavaa. Omituista että olen ollut parisuhteessa, jossa toinen tuntee minut melkein paremmin kuin kukaan muu, mutta jossa olen unohtanut jokaisen hyvän piirteeni. Ja että tämän piti loppua, jotta rakkaat avautuisivat minulle enemmän kuin koskaan. Olen varma, että olen kasvanut ihmisenä paaljon. Hyppäsinkö itsesäälin puolelle?

Kesällä isosisko tulee Briteistä Suomeen ja pyysi minut Helsinkiin. Rakastan Helsinkiä, sinne ei tarvitse montaa kertaa pyytää, menen vaikka voisin tienata samaan aikaan kotokunnalla. En tiedä, mikä siinä kaupungissa vetää puoleensa, mutta odotan jo innolla Kolmen Sepän aukiolla Amnestyn rahalahjoituksia anelemassa olevia miekkosia.

 Takkukuvaa

Elinympäristökuvaa

-Iida