Onni on lämmin valo

Sitä ei ole tajunnutkaan, kuinka tummissa sielunmaisemissa onkaan liikkunut kuukausi toisensa perään. Perjantaina näin auringon kunnolla pitkästä aikaa. Se tunne oli niin omituinen, jotain vain napsahti päässä sillä samalla sekunnilla kun valo osui nenän päähän - korukauniit lauseet alkoivat virrata päässä (en ole kuukausiin saanut kirjoittajan inspiraatiota), halusin piirtä eläviä malleja, syödä marmeladipullan ulkona pakkasessa, hymyillä tauotta.
Miten en ole huomannut vuorokauden ympäri jatkuvan onnen hurmion kadonneen?

Aamulla heräsin: pakkasaurinko paistoi kamalan mintun vihreiden verhojeni läpi, enkä voinut muuta kuin hymyillä. Makoilin sängyssäni, katselin ikkunasta tulevia valolaatikoita, myhäilin tyytyväisenä. Aurinko katosi nopeasti, mutta akuissa on taas hieman enemmän virtaa.

Menin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin elokuviin. Olen halunnut tehdä sen jo kauan, miksen ole mennyt? Se tuntui luonnollisemmalta kuin rymistä teatterin kassalle noutamaan ison kanalauman tilauksia. Marssin yksin saliin, istun penkilleni, kaivan esiin irtokarkit, itken elokuvaa, sen loputtua istun penkissä niin kauan kuin itse haluan, lähden, kävelen pitempää reittiä ja katselen ihmisiä. Miksi elokuvateatterit ovat ryhmäaktiviteettia? Minä sitä elokuvaa katson omilla silmilläni, kuulen omilla korvillani, ajattelen omassa päässäni. Kotonakin katson Tahrattomat mielet yksin. Tästä lähin alan ehdottomasti suosia kinoiltoja laatuaikana itseni kanssa.

- Iida