Kaupunkilaiset maalla

Vuodenkin kun asuu tiettyjen kanssa saman katon alla, pystyy kuluttamaan aikaa    olemalla hiljaa. Tunnen luissani olevani näiden kanssa, vaikka näen vain peilityynen järven selän ja kuulen linnut. Kun käännän pääni, siinä he ovat, katsovat samaa maisemaa. Ja kun sanon järjettömiä sanayhdistelmiä, voin huutaa heidän kanssaan kilpaa niin että ääni kiirii vastarannalle. Vaikkemme edes näe sitä. Sitten kävimme maan ainoissa kahviloissa ja kiipeilimme koskessa, leivoimme kakkuja kaurakekseistä.

Kirjoitin päiväkirjaani "Haluan kuplia kuolemaan asti."

- Iida

Maailmanloppuni

Opisto loppui ja minä matkustin bussilla takaisin maalle. Nyt huomaan, millaista on olla ei-toivottu omassa kodissaan. Teen kaiken väärin, hän sanoo, vaikka teen kaiken enemmän oikein kuin ennen. Ikävöin Lahtea ja ihmisiäni ja itsenäisyyttäni. Mutta aamuisin haistelen terassilla uuden tuoksuista makeaa vettä ja odotan tulevaisuutta.
Olen ollut pääsykokeissa Kouvolassa ja Lahdessa. Olen piirtänyt Elviksen paljaita pakaran poskia ja rakentanut grillitikuista epäonnistuneita siltoja. Sunnuntaina Rovaniemelle, eikä tuskaista odotusta ole jäljellä enää kuin vain kuukausi.
Viimeisen viikon Lahdessa vietin pienen Vesijärven puistossa itkevien pajujen alla, join viiniä ja yritin olla niin lähellä rakkaimpiani. Kiinnitin hiuksiin muovisia kukkia, lämmin tuuli kuivatti kosteita poskia. Viimeisenä päivänä itkin jo valmiiksi kaipuuta, onneakin. Käskivät luottaa kykyihini, kuulin asioita joita halusin kuulla, mutta joita en osannut odottaa. Ehkä en ole koskaan aiemmin oppinut näin paljon, kehittynyt näin paljon, kuin tämän vuoden aikana.

- Iida

Kaikki auringosta

 Tuona päivänä humalluin auringosta ja lämmöstä. Jos katsoi vain taivaalle, tai sulki silmänsä ja käänsi pään vasten ilta-aurinkoa, voisi luulla olevan kesä. Yritimme puhaltaa saippuakuplia autotielle asti, pilven verran. Kun unohti sen, että pian muutan takaisin kotiin, olin niin onnellinen. Sain pääsykoekutsujakin. Mutta nyt lähden pystyttämään näyttelyä.

 

- Iida

Otteita päiväkirjastani

"Taidan olla osittain liian vaativa. Järjellisesti. Henkinen pinnallisuus. Kyllä, olen henkisesti pinnallinen."

"Painun kokoon ja kutistun. Haluan venyttää itseni seinästä seinään. Löydän itseni lattialta, selinmakuulta, katse kattonauloissa. Kuulen kun linnut lentävät päin ikkunoita ja mietin, milloin elämän helppous hälvenee. Ei ole luvallista olla niin tyytyväinen kuin olen. Ikkuna jyrisee vieläkin ja minä elän kuin pumpulissa."

"Luen kolumneja oikean elämän synkkyydestä ja uuvuttavuudesta. Mutta ei ihmisestä, joka on onnellinen siitä kun imurin johto rullaantuu kokonaan sisään, voi tulla sellainen. Eihän?"

"Rakastan sitä tarpeen tuntua, äh, sitä tarvetta, sitä tunnetta kun on pakko kirjoittaa."

"Tähän aikaan päivästä kukaan ei käy tupakalla kadulla, vaikka parvekkeilla on taas kieltolaput. Haluaisin kuvan siitä, miltä näyttää kun kasvoni heijastuvat lasiin ja valkoiseen puuhun. Tällaiset päivät täyttävät varantoni. En pitänyt eilisestä päivästä. Harmaus ulkona ei saanut minua ylös eikä eteenpäin."

"Täällä on harmaata ja sateista. Tänään se näytti kauniilta. En nähnyt Lahden hyppyreitä sumupilvien peitosta. Pyöräilimme Harjukatua pitkin kauniiden puutalojen ohi korkokengissä ja tennareissa, hiukset kosteudesta kiharina. Pidin siitä. Karkki sanoi, jos olisin yksin, keksisin laulun tästä tunteesta."

"Katson ikkunasta ulos. Kerrostalosta käveli ulos neljä tyttöä. Kun tietäisivät, että joku katsoo lämpimästä kun he ryömivät korkokengissään liukkaalla, lumisade sulaa hiuslakkakruunuihin."

"Kerrassaan harmillista. Pitäisi olla anorektinen, että käsi ylettyisi ikkunanraosta ikkunalaudalle lunta hipomaan. Avaan ikkunan ja kylvetän kasvojani pakkasessa."

"Tapasin pojan, joka pitää auringosta. Makaan pää jalkopäässä, aurinko paistaa ikkunasta huoneeseen. On niin hyvä olla. Auringonvalossa hiuksista pölyttynyt lattiakin näyttää hyvältä. Nauran sitä huolimattomuutta, miten jätän kenkäni. Olen tavannut pojan, joka tanssii ja näkee unta auringosta ja kuuntelee Led Zeppeliniä. Säälin niitä ihmisiä, jotka eivät pysty näkemään aurinkoa saaden siitä euforiaa. Joku jota en tunne, sanoo minua kauniiksi."

- Iida

Sellainen olisi minunkin

Näin viime yönä unta kahvilasta, jossa kävin kaksi kuukautta sitten. Toivoisin pääseväni sinne useammin. Mutta se on Irlannissa. Se on ihanin kahvila. Se oli lämmin ja hämärä, eriparia kaiken kanssa, leivonnaiset ja teet pyörryttivät päätä. Viihdyin siellä tunteja, myös unessani.

Mitä päässä tapahtuu

Olen nähnyt manian ja sen päinvastaisen, sain kai paniikkikohtauksen, mutta kuuntelin Edith Piafia ja nousin takaisin jalkeille. Olen ryhdistäytynyt ja saatan jopa uskoa itseeni. Olen tehnyt mielestäni onnistuneita asioita, olen kuullut selkärankaa nostattavia asioita. Sekä itsestäni, että töistäni. En vihaa ainuttakaan ennakkotehtävääni. Ja huomenna ne kaikki ovat valmiit.
Aurinko on niin ihana asia, että voisin itkeä. Roskakatokset pullottavat kauniita lehtiä, minulla on parhaita ystäviä, joku tekee niin hyvää vegaaniruokaa ja rutistaa hellästi aamulla. Joillakin on musta mieli, mutta minulla ei, ainakaan vielä. Mutta ne jotkut kertovat, tai maalaavat, minulle mustista mielistään. Luovuus ja ymmärrys kasvavat koko ajan kasvamistaan, tunnen ylemmyyttä.

Kotona

En tee mitään. Ryömin päivät pyjamahousuissa, kierin untuvasohvalla. Valmistan jo kliseistä avokadopastaa, koska äiti niin pyytää. Tänään sain housut jalkaan, huulipunaakin käytin. Emmi tuli leivonnaisille ja kuuntelimme jazzia. Ajelimme kirpputorien välejä ja kunpa olisimme voineet jatkaa lasillisilla viiniä. Ja jatkaa niitä viinilasillisilla. Tulin iloiseksi siitä, että Emmi kaipaa minua, koska ymmärrän hänen vitsinsä.

 - Iida

Onni on lämmin valo

Sitä ei ole tajunnutkaan, kuinka tummissa sielunmaisemissa onkaan liikkunut kuukausi toisensa perään. Perjantaina näin auringon kunnolla pitkästä aikaa. Se tunne oli niin omituinen, jotain vain napsahti päässä sillä samalla sekunnilla kun valo osui nenän päähän - korukauniit lauseet alkoivat virrata päässä (en ole kuukausiin saanut kirjoittajan inspiraatiota), halusin piirtä eläviä malleja, syödä marmeladipullan ulkona pakkasessa, hymyillä tauotta.
Miten en ole huomannut vuorokauden ympäri jatkuvan onnen hurmion kadonneen?

Aamulla heräsin: pakkasaurinko paistoi kamalan mintun vihreiden verhojeni läpi, enkä voinut muuta kuin hymyillä. Makoilin sängyssäni, katselin ikkunasta tulevia valolaatikoita, myhäilin tyytyväisenä. Aurinko katosi nopeasti, mutta akuissa on taas hieman enemmän virtaa.

Menin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin elokuviin. Olen halunnut tehdä sen jo kauan, miksen ole mennyt? Se tuntui luonnollisemmalta kuin rymistä teatterin kassalle noutamaan ison kanalauman tilauksia. Marssin yksin saliin, istun penkilleni, kaivan esiin irtokarkit, itken elokuvaa, sen loputtua istun penkissä niin kauan kuin itse haluan, lähden, kävelen pitempää reittiä ja katselen ihmisiä. Miksi elokuvateatterit ovat ryhmäaktiviteettia? Minä sitä elokuvaa katson omilla silmilläni, kuulen omilla korvillani, ajattelen omassa päässäni. Kotonakin katson Tahrattomat mielet yksin. Tästä lähin alan ehdottomasti suosia kinoiltoja laatuaikana itseni kanssa.

- Iida