Vuosi, pari sitten luin ah, Arno Kotron runokokoelmaa Sanovat sitä rakkaudeksi. Päästessäni yli kielellisistä jekuista oivalluksista ja hämmästyksistä, perehdyin kirjan ideaan. Tämän teoksen runothan kertovat erään pariskunnan suhteen alkuhuumasta päätökseensä, enimmäkseen siitä kurjuudesta. Oikeastaan ainoastaan siitä kurjuudesta. Mitä nyt seksin ihanuudesta alussa hetken. Mutta lukiessani rakkauden kurjuudesta lukuisia runoja, mieleeni pälkähti että perkele. Tätäkö tuo paljon puhuttu rakkaus ja parisuhde nyt sitten on. Eihän se nyt tietenkään aina niin auvoista voi olla mutta että tähänkö me kaikki päädytään. Tuolloin itsekin kulutin päiviäni vaikeassa parisuhteen vaiheessa, joten ahdistuskertoimet kasvoivat sitäkin suuremmaksi; ei kai minunkaan suhteellani ole tulevaisuutta. Kuten ei ollutkaan.
Myöhemmin luin jatko-osan kyseiselle läpyskälle; Mustan Morsiamen. Sama shitti, sama suhde mutta naisen näkökulmasta. Runot repivät vanhat haavat auki ja kynsiä pureskellessani mietin että voihan vitura, minun rakkauselämääni ei koskaan tule mitään pysyvää.
Nyt luin Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata. Romaanin päähenkilö (nainen) on epäonnistunut kolmessa suhteessaan, joita jokaista kertaa yksinäisenä ja ahdistuneena. Hetken huuma voi kestää vuosiakin mutta lopulta löydät itsesi a) ahdistuneena kotiäitinä, jonka mies huutaa kaljaa - mikäli on kotona, b) nalli kalliolle hyljättynä mies uuden naisen perässä tai c) raiskattuna.
Nyt siis istun illat kotona kynsiä pureskellen ja peiliin katsoen. Ja peläten niin perkeleesti. Mitä jos jään yksin? Mitä naurettavinta on pelätä sitä että jää yksin. Eritoten kun sisimmissäni piilee feministi. Läiskäsen itseäni poskelle näistä ajatuksista. Ja seuraavaksi mietin että jos en jää yksin. Niin olen onneton ja parisuhteet männöö päin helvettiä. Jotenkin se tuntuu niin realistiselta -ja pessimistiseltä- ajatukselta.
Olotilaani helpottaakseni luin lisää Tikkasta sekä tutustuin muuhunkin suomalaiseen naiskirjallisuuten. Sama kaava toistuu liian useasti. Enkä totisesti halua tielleni poikkeusta, joka vahvistaa säännön.
Terveisin säälittävyydessään rypevä
Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti